Se kerta kun (melkein) itkin treeneissä

Joskus roller derby on myös rankkaa. Rullaluistelu on hauskaa ja uusien juttujen oppiminen myös. Mutta itse olen aina kamppaillut kovasti odotusten ja niiden täyttämisen kanssa. Eniten ehkä oikeastaan omieni. Viime treeneissä tehtiin treenien lopussa jamien aloituksia. Tai oikeastaan pelattiin yksittäisiä jameja. Viime kerrasta ja vanhempien tyyppien rohkaisusta päättäväisenä otin kiinni jammerihatusta, kun sitä tarjottiin minulle. En ole vielä päättänyt mitä pelipaikkaa haluan pelata, joten pyrin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kokeilemaan kaikkea.

Jammaaminen on raskasta. Olen vielä aika kömpelö luistimillani. Minulla on taipumus siihen, että menen liian kovaa ja yritän liian vaikeita juttuja omaan taitotasooni nähden. Tilanne vain vetäisee minut mukaansa enkä ajattele. Tämän seurauksena kömmin paljon takaisin jaloilleni ja uuvutan itseni.

Enkä muutenkaan ole missään huippukunnossa. Kahden jamin jälkeen olin ihan loppu. Olin tosi hengästynyt ja ihan jamin lopussa olin lentänyt kuperkeikkaa selälleni. Tuntui laimealta versiolta vanhasta kunnon paniikki-/astmakohtauksesta, jollaisia sain joskus teininä, kun olin stressaantunut. Kyseinen jami ei myöskään ollut mennyt minulta hyvin omasta mielestäni. Olin turhautunut, pettynyt ja uupunut. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta vaihtaa joku muu jammeriksi, otin sen kiitollisena, mutta kaduin sitä melkein heti. Haluaisin olla se tyyppi, joka yrittää aina uudestaan eikä lannistu millään. Mutta nyt olin kyllä antanut periksi.

Onneksi treenit käytännössä loppuivatkin jo seuraavan jamin jälkeen. Yritin paljon olla itkemättä, onnistumatta siinä ihan kokonaan. (Itken aika helposti; se on ärsyttävää.) Mutta onneksi kukaan ei ihmeemmin kaivellut asiaa ja kotimatkan ja suihkun jälkeen olin rauhoittunut paljon. Loogisesti tiedän, että tämä ei ole niin iso asia, kuin miltä se tuntui sillä hetkellä. Olin aika tehokkaasti puhunut itse itselleni järkeä. (Olen luistellut alle puoli vuotta. Kokeilen pelillisiä juttuja ihan ensikertoja. En ole kunnolla urheillut viiteen vuoteen. Kukaan muu ei odota minulta yhtä paljon kuin mitä odotan itseltäni ja voisin olla itselleni paljon kivampi.) Se ei sinällään auttanut siihen, että harmitti, mutta harmituskin meni ohi Netflixillä ja yöunilla.

Nyt lähinnä keräilenkin taas parhaani mukaan intoa ja rohkeutta, koska maanantaina olisi taas scrimmi ja viime maanantaina olin niin vannomassa, että menen. Pitäisi vain kysellä vapaista pelinumeroista, jos saisin aikaiseksi. Suosikkinumeroni on 3, mutta sen tiedän varatuksi. Onneksi minulle kelpaisi ihan hyvin vaikka 33 tai 9.

PS. Minulla ei ole koskaan ollut näin paljon mustelmia yhtä aikaa. Olen niistä melkeinpä ylpeä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s