Eka scrimmi

Olen aikaisemmin ollut jännittynyt ja stressaantunut pelaamisesta ja scrimmaamisesta, kuten parista edeltävästä postauksesta näkyy. Samalla kuitenkin haluan kovasti mennä ja uskaltaa. Ilmoittauduin siis kaikesta huolimatta maanantain scrimmiin, etenkin fresarikurssi-kaverin oluen jälkeisen kannustuksen jäljiltä.

Maanantaina stressasin jo etukäteen. Jeesusteippasin polvisuojiini jotain fancya iskältä saatua solukumia. Polvisuojien alareuna kun on kovin pehmusteeton ja jo nyt polvieni mustelmilla on mustelmia. Tämä on tällainen väliaikainen ratkaisu; olen silmäillyt kyllä uusia polvisuojia. Kysyin pelinumeroista ja vastausta odotellessa mietin, mitä tehdä scrimmipaitojen kanssa. Lopulta en ehtinyt tehdä mitään scrimmipaitoja. Olin liian hätäinen ja lähinnä pilasin yhden valkoisen paidan. Onneksi inhosin sitä paitaa jo valmiiksi?

2017-5-16 paita

Pyörämatkalla treeneihin olin saavuttanut jännityksen sen asteen, jolla olen verrattain turta. Mietin omituisen viileästi, että jos oksennan jo matkalla jännityksestä, menen kyllä takaisin kotiin. Selvisin kuitenkin hallille ilman välikohtausta ja tuttujen naamojen näkeminen ja alkuverkka rauhoittivat. Alkuverkan aikana alkoi tuntua tavallisilta treeneiltä.

Lue lisää

Mainokset

Se kerta kun (melkein) itkin treeneissä

Joskus roller derby on myös rankkaa. Rullaluistelu on hauskaa ja uusien juttujen oppiminen myös. Mutta itse olen aina kamppaillut kovasti odotusten ja niiden täyttämisen kanssa. Eniten ehkä oikeastaan omieni. Viime treeneissä tehtiin treenien lopussa jamien aloituksia. Tai oikeastaan pelattiin yksittäisiä jameja. Viime kerrasta ja vanhempien tyyppien rohkaisusta päättäväisenä otin kiinni jammerihatusta, kun sitä tarjottiin minulle. En ole vielä päättänyt mitä pelipaikkaa haluan pelata, joten pyrin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kokeilemaan kaikkea.

Jammaaminen on raskasta. Olen vielä aika kömpelö luistimillani. Minulla on taipumus siihen, että menen liian kovaa ja yritän liian vaikeita juttuja omaan taitotasooni nähden. Tilanne vain vetäisee minut mukaansa enkä ajattele. Tämän seurauksena kömmin paljon takaisin jaloilleni ja uuvutan itseni.

Enkä muutenkaan ole missään huippukunnossa. Kahden jamin jälkeen olin ihan loppu. Olin tosi hengästynyt ja ihan jamin lopussa olin lentänyt kuperkeikkaa selälleni. Lue lisää

Apua, en ole enää fresari?

Minarit on nyt tavallaan läpäisty. Mutta mitä nyt tapahtuu? Ensinnäkin viimeistään nyt on aika liittyä oman seuran jäseneksi, jollei jo aikaisemmin ole liittynyt. Meillä tämä tarkoittaa jäsenmaksun maksamista, jonka seurauksena pääsee seuran facebook-ryhmään ja -chattiin ja foorumille. Siellä kulkee info kaikenlaisista treenaamiseen liittyvistä asioista, tapahtumista derby-skenessä ja varainkeruusta sekä kaikesta mitä haluat mahdollisesti kysyä. Ja chatin puolella rennommista kyselyitä ja huikkailuista. (Esim. se kerta, kun jostain sai nyhtökauraa halvalla. Ja tyypit, jotka muuttivat, huikkailivat tarvitsevansa juttuja/haluansa eroon tavaroistaan.) Totta puhuen jäseneksi olisi ollut ihan hyvä idea liittyä jo heti aluksi, koska on mukavaa olla porukassa ja pysyä ajan tasalla paremmin.

Treeniaikatauluja säädettiin vähän, sillä fresarikurssin time slot on nyt käytössä kaikille ja vastaavasti me uudet luistelijat saamme nyt osallistua all league treeneihin ja jos sääntökoe on läpi, niin scrimmeihin myös. (Ne tyypit, jotka eivät tulleet minareihin, saavat höntsätä ja yrittää minareita vielä myöhemmin tai potentiaalisesti tulla syksyllä sitten uudelle fresarikurssille.)

All league treeneihin meneminen jännitti. Lue lisää

Cateringia rullilla

Urheiluseurat eivät pyöri ilman rahaa. Porukka tietysti maksaa seuran jäsenmaksua ja treenimaksua, mutta ei sillä vielä seuraa pyöritä ja jos nämä maksut olisivat super-isot ei monella olisi enää varaa treenata. Etenkin kun derby on harrastus vähän muille(kin) kuin hyvätuloisille keski-ikäisille. Niinpä tehdään varainkeruuta. Olinkin fresarikurssin aikana auttelemassa brunssin keittiössä ja itseasiassa taas vei tiemme keittiöön, tällä kertaa häiden cateringin muodossa.

Itse lähdin yhden tyypin tilalle tarjoilemaan häihin, kun peruutus tuli vain pari päivää ennen h-hetkeä (vai hää-hetkeä?). Monet muut seuran tyypit olivat jo puurtaneet aikaisemmin järjestelyjen ja ruokien tekemisen parissa. Meidän hommamme oli laittaa juhlapaikka ja ruuat kuntoon ennen vieraiden tuloa ja sitten luistimet jalassa tarjoilla juhlavieraille juomia tiskin takaa ja varmistaa, että ruokaa on tarjolla. Ja tietysti muuten olla avuksi ja iloksi. Meillä oli tiimipaidat ja jokaisella vähän omanlainen derby-typpi asukokonaisuus.

Oltiin kaiken kaikkiaan 6 tuntia luistimilla, mikä oli rankkaa jaloille, kun niitä piti jännittää ihan eri tavalla kuin tavallisesti. Toisaalta tuli tosi eeppinen olo, kun osasi hienosti sujahdella pitkin keittiönurkkausta. Muistui mieleen se, kun open skatessa ja fresarikurssin ensimmäisellä kerralla ihaili luistelijoiden sulavuutta. Ja nyt varmasti joku katsoi meidän menoa ja mietti, että onpa hienoa. Ja illan loppuvaiheilla käytiin vähän pyörähtelemässä tanssilattialla, koska miksipä ei? Tulipahan todettua, että hitaiden tanssiminen luistimet jalassa on ainakin ihan mahdollista.

Ruokaa kehuttiin ja meitä kehuttiin ja kaikilla tuntui olevan mukava meininki. Meilläkin oli hauskaa, vaikka oli se myös raskasta hommaa. Itse en aikaisemmin ole kamalasti tykännyt mistään seurahommista. Enkä kyllä vieläkään tykkää tietyistä jutuista. (Kaikenlainen asioiden kaupustelu ihmisten ovilla tai omaa sosiaalista verkkoa pitkin on ahdistavaa ja kamalaa.) Mutta kaikenlainen yhdessä tekeminen on tosi hauskaa, kun samalla tutustuu vähän tyyppeihin ja pääsee tekemään juttuja.